Vanha siirtolohkare muistelee

”Hohhoijaa. Tervetuloa viereeni. Katsokaa ja koskekaa ihan rauhassa. Minuun ei tule silmänreikiä. Eikä tässä iässä enää ujostuta.

Niin, ikää minulla on. Syntymästäni on aikaa lähes 1800 miljoonaa vuotta. Jos laittaisitte sen määrän viiden sentin kolikkoja riviin, se ulottuisi melkein maapallon ympäri.

Syntymäni maankuoren sisässä oli kuumaa menoa. Oltiin alkuun ihan sulana, minä ja kaikki kaverit. Siitä sitten pikkuhiljaa jäähdyttiin. Elämä rauhoittui ja minusta tuli ihan kivettynyt. Jotain pientä sentään tapahtui. Mannerlaatat kelluivat ja törmäilivät sulan laavan pinnalla. Meteoriitit iskivät maahan ja sen sellaista, mutta onneksi ei osunut kohdalle.

Pikkuhiljaa kalliokerrokset rapautuivat päältäni ja jossain vaiheessa pääsin pinnalle. Ilman sitä en olisi tässä.

Noin 30 000 vuotta sitten alkoi paksu jääkerros levitä luoteesta. Se tuli paksummaksi ja paksummaksi samalla kun se valui tänne. Se puski mukanaan kaiken irtonaisen maan ja irrotti lohkareita kalliosta. Paine minuakin vastaan oli kova ja lopulta minun oli päästettävä irti emokalliostani. Jos vertaisin sitä teidän ihmisten elämän pituuteen, se tapahtui kuin 10 tuntia sitten.

Jouduin jään sisään. Monta tuhatta vuotta olin ihan jäässä. Sitten maapallolla alkoi lämmetä. Jääpatja oheni ja lopulta hajosi lautoiksi. Sellaisen mukana ajelehdin tähän tuolta vähän matkan päästä Kalannista. Ja tässä nyt olen.

Yksi viisas ihminen tutki minua. Hän sanoi, että olen karkearakeista kirjograniittia ja löysi minusta tällaisia aineita: albiitti, savukvartsi, maasälpä ja biotiitti. Olen ihan ihmeissäni, kuinka hienoja asioita minussa on. Katselkaa ja koskekaa tekin ihan rauhassa.”